Tekstinäyte: ENKELTEN SUOJATIT

Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan (1923)
Johdannoksi
(huomautus omille lapsilleni: Koska olette repineet sen "Kyrön Joulun", johon Pappa oli kirjoittanut nämä täysin asialliset "Muistelmat pikkupoikuutensa ajoilta", niin painetaan ne nyt tähän, että saatte isoina lukea.)

Haluan tämmöisessä kotoisessa joululehdessä, jota tuskin lukevat muut kuin minulle tutut ihmiset, vielä uudestaan muistella joulua ja vähän muitakin päiviä semmoisena kuin ne elin lapsuuteni ihanina hetkinä Kierikkalan myllykolun partaalla. Olen sen jälkeen nähnyt hyviä päiviä jos huonojakin, käynyt majoissa matalissa jos korkeissakin, iloinnut ja joskus itkenytkin, mutta ilman runollista liioittelua voin sanoa, että ihanimmat päiväni ja yöni, iltani ja aamuni olen viettänyt isäni tekemässä pesässä Kierikkalan myllysillan päässä. En missään ole saanut niin tyydyttäviä aterioita, ei missään minun ole ollut niin mukavan lämmin sielun ja ruumiin puolesta kuin siellä oli. Ei missään ole pihan ruoho ollut niin vehmasta eikä saunan löyly niin maketa kuin siellä oli. Jos myöhemmin kirjailijana olen osannut kuvata Suomen suvista luontoa, niin olen siihen alun saanut Myllyniitun pensastoista, orjantappuroitten kukkiessa ja kolujen kohistessa. Minun ei tarvitse lasketella mitään ammattilurituksia, kun niitä aikoja ylistän. Minä olen yhdessä suhteessa tosiaan rikas ja onnellinen mies: minulla on ollut erittäin kaunis ja ihana lapsuus.

Enpä oikein tiedä mistä ja millä sanoilla alkaisin. Nämä palstat kävisivät ahtaiksi, jos tahtoisin poimia joltisenkin osan silloisista muistoistani. Toisaalta pelkään astuvani niille maille, joilla kirjailijana olen jo liikkunut ja tulen vielä liikkumaan ...

Osaan tarkalleen sanoa, mikä on ensimmäinen täsmällinen muistoni tästä maailmasta. Minä olin kontillani pirtin penkillä pihanpuoleisen sivuklasin pielessä ja katselin kuinka myllytietä meni mies ihmeellinen prontteli olkapäällä. Minulle sanottiin, että Nikkilä vie myllyn trattia. - Myllyn tattia, hoin minä - en osannut sanoa trattia. Haaviston Hulta (silloinen Mäkelän Hulta) väittää minun sanoneen myöskin mullu (kuten nyt omat lapseni) ja ikävän tullen aina pyytäneen häntä kanssani "mulluahteelle" laulamaan kilpaa kosken kanssa. Sama Hulta, orpanani (pitäköön ylistyksen hyvänään), omasi muuten heleän lauluäänen ja osasi paljon lauluja, piirsi ja leikkasi tuohesta kauniita kuvia ja oli kaikin puolin niinkuin nytkin ihmeellinen ilmiö Pöllömäkelän sisarussarjassa.

Aikaisemman lapsuuteni parhaita tovereita oli Akselin Ville, Jokelan töllin silloisten haltijoitten Akselin ja Eeva-Kaisan poika. Hän oli minua yli kaksikymmentä vuotta vanhempi, ja aikuiset pitivät häntä minulle käsittämättömistä syistä hiukan hesselinä, mutta minun kanssani hän viihtyi erinomaisesti. Häneltä sain lahjaksi ensimmäsien kappaleen sitä työkalua, jolla sittemmin olen parhaat työni tehnyt, nimittäin teräskynän. Mattilan Alpetin kanssa oli ongella ja Heikkilän Väinön kanssa löin palloa - ennenkuin hän rupesi käymään kansakoulua, mikä seikka harvinaisuudellaan kohotti hänet minun silmissäni suhdattoman korkealle.

Meillä oli lehmä nimeltänsä Jertta. Kun minä olin niin pieni, etten vielä kyennyt sitä laitumelle saattamaan, jätti äiti minut aamuisin maata, kun lähti viemään sitä Telimettään. Minä heräsin omia aikojani lintujen lauluun ja vieressäni oli maitokortteli ja leivän palanen. Kaikki oli muuten hyvin, mutta en saanut itse laukkuhousujeni liivinnappeja kiinni, ne kun olivat jossain tuolla lapojen takana. Tavallisimmin oli pelastuksenani Heikkilän Oskari, nykyinen isäntämies, joka saattoi lehmiä siitä ohi Myllyhakaan. Lukemattomat kerrat hän napitti liivini, eikä varmaankaan pane pahakseen, jos häntä nyt näin julkisesti aikamiehenä kiitän. On niitä semmoisiakin siltä ajalta, joille ei minulla ole mitään kiittämistä.

Karjankuljetus, sekä oma että toisten, oli muuten hyvin tärkeä kesäinen elämän ilmiö. Keväällä tulivat vanajalaiset yhdistyskarjaan. Se oli iloinen päivä, täysivoimainen kevätjuhla. Paimenet tulivat eväineen ja viipyivät koko päivän totuttelemassa karjoja toisiinsa, miehet korjailivat aitoja, naiset keittelivät kahvia ja tekivät vispilöitä. Pikkupoikiakin oli mukana. Yhdistykarjasta kesä varsinaisesti alkoi; siitä ruveten näki karjankuljettajia aamuin illoin. Niistä muistan erityisesti Yli-Vakerin isäntävainaan, joka piti lapset erittäin hyvänä. Hän mielellään saatteli itse karjaa, jalassaan nuo kuuluisat siniset röttihousut, joita värjättäväksi ottaessaan tamperlainen värjäri epäili kraatrin sekaantuneen mitassaan. Se vainaa oli näet siitä päiväntasaajan kohdalta tavallista rotevampi, jos oli muualtakin. Hän piti lasten kanssa aika elämää ja makkaroita tehtäessä hän lauloi:

Makkara kirisi kiukahalla,
minä perso penkin alla.
Kypsy kyrsä, kärsi perso.
Kyll' on kyrsän kypsymistä,
pahan person kärsimistä.

Vanajalaisten karjotie oli minullekin kovin tuttu, sitä myöten käytiin katsomassa Mäkelän mummua ja taataa (joka viimeksimainittu oli niin Elias Lönnrotin näköinen, että hätkähdin, kun koulussa ensikerran näin Lönnrotin kuvan, samoin äitini Helsingin Vanhankirkon edessä nähdessään odottamatta patsaan). - Ensin mentiin Pitkää kujaa, sitten Ärrän kujaa ja sitten oli edessä matkan jännittävin taipale, Jutilan Varve. Jutilassa oli ainkin joskus kovin vihainen sonni ja sen vuoksi juostiin Varpeen tie aina sydän kurkussa. Eräänä suvisena sunnuntaiaamuna olin äidin kanssa menossa Mäkelään, kun sonni yllätti meidät. Kauhun vallassa kahmaisi äiti minut hartioilleen ja pääsi töin tuskin aidan yli Vakerin rukiiseen, kun sonni jo heitti etujalkansa aidan päälle. Molemmilla Varpeen veräjillä oli siihen aikaan hyvä valikoima seipäitä, joita ihmiset kuljettivat turvanansa edestakaisin.

Krapu on myös tärkeä tekijä lapsuuteni muistoissa. Niitä oli kovin runsaasti Myllyojassa ja sai niitä sieltä melkein millä konstilla vain. Se alue, jolla minä kravustin, ulottui kotoani alaspäin pitkin Myllyniituja metsääna sti, josta en vieläkään tiedä kenen metsää se on. Ainakin siellä jossain hyvin salaperäisessä paikassa on Pyksyn Tasku. Ylöspäin ulottuivat retkeni läpi Heikkilän haan, siitä Tättälän ja Hillun Rönksöjä pitkin Ruusin Rönksön rajalle, jonka yli oli kielletty astumasta. Innokkaimpia kravustajia olivat Ketsiian pojat, joitten kotopirtti oli ja on vieläkin Telisillan korvassa. Sinne oli kotoani pitkä matka kaunista koivuhakaa, joka keväisin oli kirsikukkasista valkoisena kuin lumi.

Yleensä oli kesäisessä elämässäni joki paras toverini. Siellä minä kolukistoissa kyykin ja hyräilin päivät pääksytysten. Heikkilän haassa vanjalaisten myllyn raunioilla oli salaperäistä kihinää ja kohinaa, siellä aksvoi mustia viinimarjoja ja harvinaisia vesikukkasia. Sillan alla lenteli sinivihreitä vesikorentoja ja myllyn ruuhten takana tuomiryteikössä kasvoi villiä humalaa. Keväisin joki tulvi ja sillan mukanaan. Se oli tehtävä uudestaan. Joka talosta tuotiin hirsi kansipuuksi ja niitten päihin hakattiin talojen puumerkit. Myöhemmin kesällä, kun tulva oli laskenut, souti kiven takaa esiin sorsaemo vastakuoritun poikueensa kanssa. Talviöinä nousi saukko avannosta ja möhki ylös töllin tanhuville. Syysiltoina humahutteli huuhkaja Simunan harjussa.

Talven korkein kohta oli joulujuhla. Minä oli yksinäinen lapsi ja sen vuoksi pyydettiin Syrjälän Väinö-orpanani meille aina jouluksi. Jo aattoaamuna aikaisin, siihen aikaan kun vanajalaiset kilisevin kelloin toivat takaniituilta jouluheinää, minä seistä hytistelin pihalla Väinöä odottamassa. Tuli itku silmääni, jollei Väinö ajoissa saapunut. Kun hän sitten tuli, haettiin joulukuusi ja leikeltiin vähistä papereistamme siihen koristeet. Heti kun rupesi hämyttämään, mentiin saunaan, ja sill'aikaa tuli joulu: pahnat olivat lattiassa kun me palasimme. Pesästä tuoksahti räätikkäloola ja pakarista likokala ja sianliha. Syötyä Väinö, minä ja Mirri oikeinimme pehmoisille pahnoille puolipukeissa ja kuulimme unemme läpi, kuinka isä lampun ääressä omalla nuotillaan hyvin hiljaa hyräili jouluvirttä. Siinä on minun tähänastisen elämäni korkein runollisuus. Ei voi ihmisen ison eikä pienen olla sen ihanampi kuin minun sillä hetkellä lämpöisessä onnellisessa pirtissä, kylläisenä, puolinukkuneena, korvissa isän jouluhräily ja sydämessä mutkaton elämisen onni.

Väinö jäi meille pitkiksi ajoiksi joulun jälkeenkin. Kerran kävi niin, että äitini tuli osatneeksi meille hevosenkin, oikean elävän karvajalan. Äiti on aina ollut arka eläinten puolesta, ja kun meidän ohi kerran hyöritteli ikäloppu musta, jonka polvet olivat kuin kunnan vasarat ja kaula alaspäin sangalla, osti äiti sen muistaakseni kahdeksalla markalla ja joillakin luontaisehdoilla omin päin isän poissa ollessa. Väinö ja minä sillä sitten ankarasti ajelimme lepänruotoja, kunnes aika täytettiin ja meille saapui erittäin harvinainen virkailija, hevosennylkyri Hoivaliini jostain Tiipiän takaa. Hän teki tehtävänsä arvokkaasti, ja arvokkaasti häntä myöskin kohdeltiin. Hän sai syödä yksinänsä, ja minä luulem, että astiat sen jälkeen pestiin katajavedellä ja ruuan loput hiljaa pimitettiin. Myös luulen, että pienten puurmannien silmissä sinä aamuna oli kyyneleitä, vaikka he jo salavihkaa tussahuttelivat tupakkisauhuja ja kirota napauttelivat.

Syrjälän Väinö minut opetti tavaamaankin, kirjaimet olin omin päin oppinut. Olen lukenut satoja kirjoja, lukenut ja unohtanut, mutta aina muistan Aapiseni, jonka oli kirjoittanut "Jyväskylässä Vapun päivänä 1876 Kustaa Kaunonen" ja jossa muun muassa sanottiin että:
Mök-ki pien' on pa-rem-pi kuin ho-vi her-ra-mai-nen,
Jos on siel-lä rak-ka-us ja rau-ha py-sy-väi-nen.
Ma-jas-sa-si ah-ke-ras-ti työs-sä o-le ai-na,
Kyl-lä Her-ra toi-mil-le-si me-nes-tys-tä lai-naa.

Kun oikein saan tarpeekseni tämän mailman humpuukista, lähden sanan suun lausumatta Myllykoluun. Hiukan haikeaksi vetää mieleni, kun en enää löydä sieltä juuri muuta entistä kuin oman istuttamani piilipuun, joka kai vahingossa on jäänyt kaatamatta. Poissa on ainakin entiseltä paikaltaan asumus, niinkuin on sen rakentajakin mullan alla. Kuivahtanut krapunsa menettänyt puro lirisi ikävissään niinkuin entisiä aikoja kaivaten, ja minusta tuntuu, etteivät ihmisetkään enää ole yhtäläisiä siellä enempi kuin muuallakaan. Istun siellä asukkaitten ihmeenä jossain puskan juuressa ja vuntierailen kaiken katoovaisuutta. Minulta on iäksi mennyt se ihanuus, joka sisältyi lapsuuteeni, mutta ehkäpä omat lapseni kokoovat sitä kultaa juuri parastaikaa. Kunpa osaisin olla niin, etten heitä siinä häiritsisi. Että he saisivat kootuksi kultansa yhtä sumentumattomana kuin minä olen saanut.

Kirjailija  Nobel-palkinto 1939   Seura  Ajankohtaista   Pääsivulle